Uutta Joker-elokuvaa on suitsutettu niin, että jätinpä minäkin keskiviikkoillan Big Brotherin väliin ja pyöräilin katsomaan kohuteosta. Jokerista on jo sanottu suunnilleen kaikki mahdollinen, eikä tällaiselle tavalliselle pulliaiselle jää juuri muuta tehtävää kuin lyödä vetoa filmille ensi talvena jaettavien Oscarien määrästä. En edes teeskentele olevani reseptioestetiikan asiantuntija, mutta kuitenkin tämän blogin suunnittelu tykytti takaraivossa niin katselukokemuksen kuin kotimatkankin ajan.
Arthur Fleckiä esittävä Joaquin Phoenix (etunimeä on mahdoton ääntää) on River-vainajan traagisesta varjosta noussut pikkuveli, jonka roolisuorituksessa ei ole mitään valittamista tälläkään kertaa. Hän tavoittaa vaativan hahmon kaikki rujot ulottuvuudet näennäisen vaivatta ja on kerrassaan oiva valinta nimirooliin. Sivuosissa pyörivät henkilöhahmot jäävät tähän verraten aivan kulisseihin ehkä Robert de Niroa lukuun ottamatta. Kuriositeetti lähigenrestä: Arthurin äitiä esittävä Frances Conroy on tuttu kasvo mm. American Horror Story -sarjan ties kuinka monelta kaudelta.
Filmin seuraaminen ei edellytä Batman-mytologian hallintaa tai faniutta – pikemminkin tietämättömyys antaa elämykselle enemmän liikkumavaraa. Jokeria voi pinnallisesti katsoa henkiin herätettynä sarjakuvana, ihmetellä koulusurmienkin maailmaan viittaavana miltei tavanomaisena rikosdraamana tai synkimmillään ihailla kieroutuneena kehityskertomuksena. Poliittiset silmälasit nenällä voi puolestaan aistia tekijöiden kritiikkiä lastensuojelua ja muuta sosiaalitointa kohtaan mielenterveyshäiriöiden huonosta hoidosta puhumattakaan.
Katsojaa rääkätään kaksi tuntia värikylläisessä, mutta sisimmältään mustassa dystopiassa. Elokuvan loppupuolella näemme, miten päähänpotkitusta nynnystä kehkeytyy eeppinen pahis. Päästessään lopulta ihailemansa koomikon livelähetykseen Jokeri saavuttaa jacksonmaisen lavakarisman ja muuvit. Näitä minuutteja ei trailereissa ole spoilattu, enkä sitä tee minäkään. Kannattaa jaksaa loppuun asti.
Pelottavinta elokuvassa on ehkä se, miten helppo on myötäelää ja ymmärtää päähenkilön ajautuminen uusille urille toinen toistaan seuraavien, kiusaannuttavien vastoinkäymisten vuoksi. Katsoja toivoo varsin pitkään, että Arthurin elämään tulisi positiivisia käänteitä, vaikka tragedian loppuratkaisu totta kai on ennakkoon tiedossa. Myös Gotham Cityn syöksymisessä anarkiaan on kieltämättä omaa rumuuden estetiikkaansa. Kauaa etsimättä mieleen tulevat karmeat Purge-elokuvat, jotka sopisivat Jokerin jatkoksi kuin, no, nyrkki silmään.
Kokonaisuudessaan filmi järkytti vähemmän kuin olin ennakoinut toisten kommenttien perusteella. Arvostan lopputulosta ja sen asemaa keskustelunavaajana. Vaan on niitä kummallisia taideteoksia valkokankaan lisäksi näyttämölläkin.
Viime viikonloppuna kävin Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa Sirkku Peltolan tuoreen näytelmän Koiran morsiamet. Kaikki oli Jokeria pienimuotoisempaa ja tylsempää (alussa jopa unettavaa), mutta senkin juoni kiertyi karun todellisuuden ja fantasian epäsuhdan sekä huomion ja läheisyyden kaipuun ympärille. Myös aineellista köyhyyttä ja luokkaeroja alleviivataan molemmissa tuotoksissa eksplisiittisesti. Kriittinen katsoja miettii Kellariteatterin katsomossa, eikö kahden ikääntyneen sisaren tarinan todellakin olisi voinut supistaa murto-osaan kahden tunnin jaarittelusta. Illan ainoa helmi oli pienen sivuosan esittänyt ”Lili”.
Sorry TTT, tuotit pettymyksen tällä kertaa, mutta saat helmikuussa uuden mahdollisuuden: suunnittelen jo meneväni katsomaan kerrassaan merkillisen pikku näytelmän Hitler ja Blondi. Seela Sella (!) rokkaa Hitlerinä, ja hänen uskollisena lemmikkinään könyää Verneri Lilja. Eihän läpeensä paha voi olla kukaan, jonka paras ystävä on saksanpaimenkoira?
PS Veikkaan Jokerille viittä Oscaria. Tämä ihan intuition perusteella. Voi jäädä vähempäänkin. Olen nimittäin kelvoton ennustaja…