Viime viikolla lähestyin monesta tulokulmasta käsin ympäristö- ja erityisesti metsäkysymyksiä. Ensimmäinen näytös oli Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisjärjestön tapaaminen Haukanniemen laavulla. Meidät kuntavaaliehdokkaat oli kutsuttu iltanuotion ääreen keskustelemaan lähiluonnosta ja kuntametsistä mm. kansanterveyden näkökulmasta. Paikalle saapui kourallinen vihreiden ja vasemmiston ehdokkaita sekä useita koiria. Keskusteluhan oli antoisaa ja muistutti yhteisen ympäristömme tärkeydestä. Olin jo aiemmin allekirjoittanut Suomen luonnonsuojeluliiton vetoomuksen lähimetsien puolesta. Siinä lupaan edistää kunnan metsien suojelualan nostamista vähintään 30 prosenttiin ja vaikuttaa kaavoituksessa luontoalueiden säästämiseen.
Jouduin poistumaan hieman kesken, sillä halusin seurata myös yliopiston tietokirjaillan etälähetystä Lähde-kirjastolta. Juha Kauppinen esitteli juuri julkaistavaa kirjaansa Kertomus maasta – ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Niinpä odotin melkeinpä viisastenkiveä kaikkien ympäristöongelmien poistamiseksi, vaikka ihan sellaista ei ole luvassa. Lajikato on surullinen tosiasia, mutta luonnon elpymiskyky ihmisen tuhovaikutuksen vähetessä on toivoa herättävä.
Ympäristöasiat ovat toki olleet minulle tuttuja jo vuosikymmenien ajan. Seuraavana aamuna sen sijaan poistuin kauas omalta mukavuusalueeltani, peräti Helsinkiin asti. Osallistuin nimittäin Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen seminaarimatkaan tuoreen varavaltuutetun ominaisuudessa. Jo bussimatkan aikana havaitsin olevani vähemmistössä niin iän, sukupuolen kuin hehtaarien osalta. Konkarit keskustelivat metsäkoneidensa renkaista, puukaupoista ja dieselin lisäaineista. Kuuntelin sujuvasti sukkaa kutoen. Jos joku olisi kysynyt, olisin voinut vaikka kertoa istuttaneeni 11-vuotiaana kuokalla paljasjuuritaimia isäni kanssa.
Saavuimme sitten hotelli Presidenttiin noroviruksesta kärsivän Eduskuntatalon takapihalle. Iltapäivä kului hyvin havainnollisten luentojen parissa, joista tein innokkaasti muistiinpanoja. Aiemmin vain alan lehdistä lukemani faktat saivat syvyyttä. Tutustuimme niin lakipykäliin, puuston kasvun ja poistuman määriin kuin erityyppisten metsänomistajien tavoitteisiin. Erityisen hyvilläni olen siitä, että metsänhoitoyhdistyksen toimihenkilöt eivät tähtää vain puunmyynnin maksimointiin vaan auttavat yksittäistä metsänomistajaa juuri hänen valitsemiensa tavoitteiden, vaikkapa palstansa pysyvän suojelun, saavuttamisessa. Suotavaa tietysti on, että mhy:n jäsenet myös työllistävät toimihenkilöitään esimerkiksi valtakirjakauppoja tehden eivätkä tartu sokeasti puutavarayhtiöiden syötteihin.
Ilta huipentui päivälliseen, jolla grillattiin kutsuvierasta, vihreiden kansanedustajaa Krista Mikkosta. Virinnyt keskustelu piirsi esiin rintamalinjan ympäristönsuojelijoiden ja maanomistajien välillä. Valtuutetut kyseenalaistivat erityisesti Luonnonvarakeskuksen hiljattain uutisoiman tiedon turve- ja kivennäismaista hiilidioksidin lähteinä. Se uhkaa romuttaa vakiintuneen käsityksen metsistä hiilinieluna. Toinen kiistakysymys oli vapaaehtoisten suojelutoimien haasteet sekä muuttuvan lainsäädännön että riittämättömän rahoituksen suhteen. Päijänteen mhy:lläkin olisi kolme kertaa enemmän innokkaita suojelualueiden tarjoajia kuin mihin METSO-rahoitus riittää. Petolintujen pesien suojavyöhyke pysäyttää työt jopa naapurin palstalla jne. Keskustelu nosti esiin aina vain uusia ongelmia vailla ratkaisuja ja tuntui yhä vaivaannuttavammalta. Illan päätteeksi Ihqu-baari jäi minulta näkemättä, sillä karaokejatkojen sijaan siirryin mieluummin hotellin saunaan ja tilavaan uima-altaaseen.
Seuraavana aamuna tutustuimme MTK:n päämajaan Simonkadulla. Kulunvalvonta vanhan kivitalon kellariin oli tiukkaa, mutta kaikki pääsivät perille. Nyt kuulimme metsänhoitoyhdistysten roolista osana Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliittoa, Yksityismetsätalouden Työnantajajärjestöstä sekä tietysti jäseneduista. Jäseniä kannustetaan puoluetaustasta riippumatta asettumaan kunta- ja aluevaaleissa ehdolle, sillä MTK:n jäsenten osuus kuntapäättäjistä on vähentynyt. MTK on julkaissut oman kunta- ja aluevaaliohjelmansa. Minun on helppo yhtyä alkutuotannon arvostamiseen, maaseudun innovatiiviseen palvelutuotantoon ja Suomen huoltovarmuuteen.
Kaikki edellä kuvattu pyöri edelleen päässä, kun matkasin sunnuntaina kimppakyydillä Petäjäveden teatteriin. Katsoimme kerrassaan hienon esityksen Niskavuoren Heta. Hella Wuolijoen ikivihreä klassikko oli taitavasti roolitettu ja minimalistinen lavastus saatu hyvin mahtumaan Miilun auditorioon. Jännästi näytelmäkin kaiutti minua askarruttavia teemoja ja veti lankoja yhteen. Näytelmän tapahtuma-aikaan metsäyhtiö osti poimintahakkuuna metsän komeimmat puut, ja kaukonäköinen maanomistaja kasvatteli jäljelle jääneistä taas uuden sadon. Tänä päivänähän jatkuva kasvatus näyttäytyy uutena ja mullistavana menetelmänä, joka tosin ei sovellu jo alkujaankin talousmetsäksi istutettuun puustoon. Hetan kunnianhimo asettuu vuoden 1918 torpparilain kanssa konfliktiin, jonka ratkaisee hänen renkipuolisonsa Akustin sovittelevuus. Tuo tapahtumasarja havainnollistaa tänäkin päivänä näkyviä erilaisia metsänomistajatyyppejä.
Voiko kakun sekä syödä että säästää?
Niin kauan kuin haluamme pehmeää wc-paperia ja postimyyntirojua pahvilaatikoissa, metsää on pantava nurin. Kenen metsää ja millaista metsää kaadetaan, on toinen kysymys. Yksityisiä metsänomistajia sitoo muutamien lakien lisäksi erityisesti metsäsertifiointi, johon osallistuakseen puunmyyjän on harjoitettava kestävää metsänhoitoa. Monimuotoisuutta edistetään mm. säästöpuilla, maastoon jäävällä lahopuulla, sekapuustoisuudella ja vesistöjen suojavyöhykkeillä. Näkisin, että metsäala on alkanut yllättävänkin ketterästi reagoida siihen kohdistuviin vastuullisuusvaatimuksiin. Ilmastonmuutos on kaikkien yhteinen uhka ja väijyy niin myrskytuhojen, kuivuusjaksojen kuin tuhohyönteistenkin muodossa metsiä omistussuhteista piittaamatta.
Kuntien, valtion ja seurakuntien kaltaisten omistajien metsistäkin väännetään kättä taloudellisten tavoitteiden ja ympäristövastuun välillä. Puoluepolitiikka luonnollisestikin heijastuu painotuksiin, jotka voivat vaihtua neljän vuoden sykleissä. Päättäjät ovat puun ja kuoren (!) välissä, kun tutkimustieto kehittyy nopeammin kuin eturyhmien asenteet. Metsien käyttöön kaivataan tosiasioiden objektiivista tunnustamista. Esimerkiksi nykyhallituksen linjaus vanhojen metsien suojelusta on herättänyt ympäristöpiireissä laajaa huolta. Se on vain yksi osoitus puoluepolitiikan vaikutuksesta kauaskantoiseen päätöksentekoon. Etsin edelleen lopullista totuutta kestävän metsienkäytön rajoista ja keinoista estää, no, maailmanloppu.
PS Eilen vietimme syntymäpäiviäni vakiintuneen porukan, ruokalistan ja ohjelman merkeissä. Vieraani joutuivat osallistumaan WWF:n Earth Hour -tempaukseenkin, kun istuimme tunnin kynttilänvalossa. Ehkä he altistuivat myös kuntapoliittisille kommenteilleni. Kiitän ystäviäni kärsivällisyydestä ja kannustuksesta matkalla kohti vaalipäivää!