Pari viikkoa sitten kävin katsomassa filmin Heart of the beast, ja tällä viikolla löysin itseni toisen sotakoiraelokuvan katsomosta, kun Lapin sota roihahti Fantasian valkokankaalla1. Elokuva perustuu Antti Tuurin romaaniin Rauta-antura. Se ilmestyi 2013, jolloin olin jo lukenut kyllikseni Tuurin romaaneja (ja myös tenttinyt niitä professori Pekka Liljan biografisen kirjallisuudentutkimuksen kursseilla). Tuuria ei varsinaisesti voi pitää naishahmojen mestarina, ja myös tässä Aku Louhimiehen tulkinnassa naisille jää yrityksestä huolimatta lattea sivuhenkilöiden rooli. Tarina onnistuu kuitenkin kuvaamaan Suomen ja Saksan kipeitä suhteita niin valtioiden kuin yksilöiden tasolla. Helposti katsojan ajatukset ajautuvat myös Paavo Rintalan Pojat -romaaniin (1958) ja Vesa-Matti Loirin ilmiömäiseen debyyttiin Mikko Niskasen elokuvaversiossa (1962).

Lapin sota on kyllä teknisesti hyvin tuotettu. Lavastuskin on uskomattoman realistinen esimerkiksi savisten peltojen ja upottavien pikkuteiden osalta! Kotimaisia elokuvia pitkään vaivannut heikkolaatuinen äänituotanto on mennyt parempaan suuntaan, ja repliikeistä pystyi saamaan selvää ilman tekstitystäkin. Oli hauskaa kuulla elokuvassa kaikkiaan kuutta eri kieltä. Ennen monipuolisella kielitaidolla oli aivan toisenlainen mittakaava. Nykyäänhän pätevinä kosmopoliitteina pidetään ihmisiä, jotka osaavat äidinkielensä lisäksi rallienglantia. Luullaan, että olemme nyt kansallisen kielireservin huipulla.

Miksi tämä kassamagneetti tehtiin? Zeitgeist ilmeisesti vaatii yhä uusien sotafilmien tuottamista. Me rauhan aikana syntyneet ja kasvaneet emme pysty kuvittelemaankaan silloisen sukupolven ponnistuksia ja kärsimyksiä. Suosittelen Lapin sodan katsomista kaikille jo pelkästään yleissivistyksen vuoksi, ja uskon filmin liittyvän heti itsenäisyyspäivän puolivirallisten elokuvien kaanoniin. Kuinkahan monta Jussi-patsasta Lapin sota pokkaa? Näkisin mielelläni elokuvan myös Oscar-palkintojen ehdokkaissa!

Tyhjä elokuvakatsomo
Oli siellä katsojia reilu tusina, mutta edessäni sattui olemaan tyhjää.

Samaan aikaan kun istuin silmä kovana Fantasian toppatuolilla, Jyväskylän seurakunnan vaalilautakunta kokoontui ja vahvisti seurakuntavaalien tulokset. Sain 17 ääntä eli valtuustopaikkaa ei kuudennellakaan yrityksellä irronnut 🙂 mutta olihan niitä enemmän kuin neljä vuotta sitten saamani tusina, joten lämmin kiitos kaikille minua kannattaneille! Katsotaan nyt, miten paikkaneuvottelut menevät. Meidän Avara kirkko -listamme imuroi eniten ääniä ja piti paikkansa seurakunnan valtuuston suurimpana ryhmänä. Saatiin peräti yksi paikka lisääkin, eli meillä on 17 valtuutettua. Minua ilahduttaa myös äänestysprosentti, joka oli nyt 14,3. Parin prosenttiyksikön nousu edelliseen nähden – hyvä Jyväskylä!

  1. Elokuvan ainoa saksanpaimenkoira vilahti loppupuolella parin sekunnin ajan portinvartijan kaverina. Muut koirat esiintyivät vain ääninauhalla. Suomenhevosia näkyi sen sijaan usein, ja ne olivat aikakauteen nähden yllättävän kookkaita. ↩︎